I am the king of the crossroads

Pitkästä aikaa.
Kirjotteleminen on jääny vähä vähemälle viime aikoina, koska kiirettä on pitäny. Koulu, työt, joulu ja niin edelleen. Ajattelin kirjottaa teille tänään päätöksestä, jonka tein jouluna.

Jokaisen ihmisen elämässä tulee vastaan sellasia kohtia, joissa pitää valita mihin uskoo, minkä puolesta taistelee ja seisoo. Joku viisas ihminen on joskus verrannu näitä kohtia tienristeyksiks, joissa valitaan meiän elämän suunta ja toimitaan niin kuin omantunnon arvot suo. Kokemuksesta voin kertoo, että nää paikat onn joskus tuskallisia ja jokainen meistä tekee virheitä.
 Seisoin pitkään tienristeyksessä, jossa mietin minkä takia kannattaa jatkaa ja taistella. Ja jouluna se mulle valkeni.
 Oltiin joulu yhellä hirsimökillä Seitsemisten kansallispuistossa. Paikalla oli meikäläisen perhe ja läheiset ihmiset. No sielä meidän kanssa oli perhetuttu, n.70 v elämää nähnyt mies. Olin saunassa hänen kanssaan vähän joulun jälkeen ja siinä hetken juteltua aihe siirtyi Ruotsissa asumisen kautta tämän, sanotaan nyt vaikka Juhan (nimi muutettu), elämäntarinoihin.
 Henkilökohtasesti tykkään kuunnella kaikenlaisia kokemuksia ja tarinoita vanhemmilta ihmisiltä, koska heillä sitä elämänviisautta kuitenkin riittää. Tarina tuokion aikana selvisi, että Juha on selättänyt kaksi syöpää elämänsä vanhemmilla vuosilla. Näin hänen kasvoillaan kalpean lähes aavemaisen hymyn ja hänen silmissään kyyneleitä. Juhan kerrottua tarinansa seurasi hiljaisuus. Nuppi käski sanomaan jotain fiksua, mutta perisuomalaiseen tapaan en saanut sanottua mitään, jälkeenpäin mietittynä olisi pitänyt sanoa, että hienoa kun olet täällä, tämän jälkeen menin pesulle ja haukkaamaan happea.
 Hetken aikaa märehdittyäni asiaa, palasin mielessäni siihen tienristeykseen ja päätin taistella ja jatkaa. Minkäkö puolesta? Tää saataa kuulostaa kliseilseltä, mutta päätin taistella elämän, perheeni ja ystävien puolesta. Maaillman on kylmä ja julma paikka, mutta juuri heidän ansiostaan siitä selvitään.

Heidän ansiotaan minä selvisin.

Ja sade hakkasi ikkunaan

Nyt kun mää kirjotan tätä, makaan sängyssäni pimeessä ja kuuntelen kun sade hakkaa mun huoneen ikkunaan. Se on rauhottava ääni, se muistuttaa mua monista asioista. Lapsuudesta mökillä, kun makasin aitassa ja kuuntelin samaa ääntä. Niistä lukemattomista kylmistä ja märistä öistä, jotka oon maannu laavussa keskellä mettää ja kuunnellu samaa ääntä. Se on kotoisa ääni.


Viime maanantaina kello 00.23 havahduin puoliunesta siihen, että mun kaveri lähetti mulle viestin ja kysy oonko mää hereillä. Vastasin, että nyt oon ainakin ja kysyin mitä sillä oli mielessä. Se vastas sanomalla olevansa paniikkissa, koska oli sortunut taas viiltelemään.
Havahduin sillä sekunnilla. Menin paniikkiin ja mietin ittekseni, että tää ei voi käydä mulle taas. Puhelimen toisessa päässä, oli mulle tärkee ihminen, joka vuosi verta. Yritin rauhotella sitä ja samalla yritin rauhotella itteeni. Hetken ajan päästä, kun me oltiin juteltu vähän aikaa, se sano mulle, että sain sen rauhottuun joka kuulemma ei oo hirveen helppoo ja moni ihminen ei oo sitä tehny. Se sai mut tuntemaan itteni arvokaalta.
 

Viime päivinä mulla on ollu tosi sekava olo. Koulun käynti on ollu vaikeeta, ja mulla on tosi ontto olo. Oon saanu itkukohtauksia ja mun huoneeni seinät ahdistaa koko ajan enemmän. Aamusin en halua ees kattoo peiliin, koska pelkään sitä mitä nään sieltä. Itteni. Mää alan pelkäämään itteeni.

Mutta mikään ei säikäyttäny mua enemmän, kun maanantai. Luulin, että menetän taas jonkun. Mää en ois kestäny sitä.

Maanantaina satoi.

Lyhyesti ja ytimekkäästi

http://www.youtube.com/watch?v=Z2gJ8Bi9vxE

Like a Cloud

Ootte kaikki varmaan kuullu sen biisin, joka menee suunnilleen näin.

"Jos mä oon oikee, miks kadulla mun läpi ihmiset kävelee?/jos mä oon oikee miksen muista omaa nimeänikään?"
   Mulla on ollu sama fiilis tosi pitkään. Musta on tuntunu siltä, että oon ilmaa kaikille jotka on mun ympärillä. Että kaikki on jossain ja mulle ei oo ees kerrottu, että jotain tapahtu. Ja mää puhun ihan mun parhaiten kavereitten tasolla tapahtuvasta ignooramisesta. Mulle on välillä tullu ihan vitun huono olo siitä. Tuntuu ku mut ois käytetty loppuun ja hylätty niinkun, joku patteri. Ensin musta imetään energiaa ja sit kun kaikki energia on loppu, mut heitetään menemään. Eikä kukaan muista, että oon olemassa.

Yllätys yllätys se oli vaan siitä kiinni, että saan silmäni auki.

Ja se tapahtu viime Keskiviikkona. Olin seuriksella ja meillä oli iltahartaus, yht'äkkiä mun kaveri, joka istu mun vieressä nojas mun olkapäähän ja sillon mää sen tajusin. Sitä vaan vahvisti mun toisen kaverin pitämä motivaatiosaarna musalinjan allasbileissä. Ja tänään olin istumassa iltaa pitkäaikasella kaverillani ja se avas mun simäni lopullisesti.

Oon joillekkin ihmisille korvaamaton. Se on asia, joka on ollu lähes kaikille muille itsestäänselvyys, paitsi mulle. Ja jumalauta oon onnellinen siitä, että tajusin sen. Tänäänkin tapasin uusia hienoja ihmisiä ja se on jtn korvaamatonta, tutustua ihmisiin ja saada uusia kavereita joista välittää ja joiden kanssa nauraa.

Where are you going?

http://www.youtube.com/watch?v=Vk9g6mYSuBw

Miksi aina minä?

Miksen minä?

Se tapahtu taas. 

Oon käyny seurakuntahommissa ja sielä opetetaan aina rakastamaan Jumalaa ja kerrotaan kuinka Hän on armollinen. Mutta miten sää voit rakastaa jotakuta, joka pystyis estään kaiken sydänsurun ja pelon, mutta päättää vaan tökkiä hammastikkuja sun kynsien alle. Miten sää pystyt rakastaan jotakuta, joka vie sun kaikki rakkaat? Miten sää pystyt rakastaan jotakuta, joka saastuttaa sun mielen itsetuhosilla ajatuksilla?

 Syy tähän kaikkeen vuodatukseen on yksinkertanen. Mulle rakkaalla ihmisellä, uusiutu syöpä. Miten musta tuntuu, että pikkuhiljaa sellaset ihmiset, joista mää välität menee johonkin, mihin en voi niitä seurata?

Ja miksi kaikki muut paitsi minä?

Jos multa kysyttäis en epäröis sekuntiakaan vaihtaa osia niiden kanssa, jotka on multa viety.

Tässä ois niitä vastauksia.

Mitä sä kadut eniten sun elämässä?

-Kadun monia asioita, enkä osaa oikeen järjestellä niitä mihinkään järjestykseen.

Missä näet ittes 10 vuoden päästä?

-Toivottavasti muualla, kun tässä tilanteessa

Jos olisit voinut nähdä nykyseen elämääs vaikka kolme vuotta sitten niin mitä olisit ehkä tehny toisin ja siten muuttanu nykyisyyttä? 

-En vältämättä muuttais mitään. Näihin kysymyksiin on paha vastata, koska tää meni miten meni

Ootko sä ikinä ollut rakastunut?

-Oon, jopa tällä hetkellä.

Annatko anteeksi?

-Joskus, riipuen asiasta ja ihmisestä.

Jos sun olos on ihan lohduton niin mikä sua parhaiten / eniten piristää?

-Piri. Ei, mutta yleensä yritän saada jtn muuta ajateltavaa noin periaatteessa mikä tahansa käy.

-Tykkään tälläisista kissoista

The Walls have eyes

Tuijotin tänään peiliin.
Itseasiassa aika kauan. Tarkkailin itteeni, ja tuijotin sitä jäätävää katsetta, mikä tuijotti takasin.
Ne kasvot oli täysin ilmeettömät. Miettin ittekseni, että tähänkö on tultu? Että oon koittanu välttää niin paljon negatiivisia tunteita, että kaikki muutkin tunteet on alkanu häilymään. Mun kasvot siinä peilissä oli vailla minkäänlaista emotionaalista skaalaa.

Ironista kyllä se pelottaa mua vähän.
 Toisaalta oon alkanu tunteen myös ahdistusta, jos oon yksin huoneessani. Sellanen tunne, että joku tuijottaa kokoajan ja seinät kaatuis päälle. Luulen kuulevani kokoajan, että joku tulee yläkertaan, mutta kukaan ei ikinä tuu.
Mutta tunnen sitä pääosin vaan kotona, ja tarkemmin sanottuna mun huoneessa. Täälä on sellanen outo ilmapiiri, kun oon yksin.

Mutta, jotta en pelkästään valittais mun asioista, aioin listata tähän mitä positiivista mule on käyny tässä viimeaikoina.

-Orjapäivä oli ihan puhdasta voittoo.

-Tykityksen jatkot Jalkasaaressa oli vitun jees.

-Kisken synttärit oli mahtavaa.

-Oon nähny paljon ihmisiä tänä viikonloppuna.

-Ratinan ilotulitus oli fantastinen. Siihen Pink Floydia päälle niin oli lähes kermaista.

-Oon ollu tosi vähän yksin, se on positiivista.

Pääsisimpä tonne useemmin.

https://www.youtube.com/watch?v=u4QHL0hex9c

 Mullon muuten 9.päivä eka kallonkutistajakerta potilaana. Wish me luck.

-V

SE päivä.

Tänään oli se päivä.
Se päivä, jota ootin vähän jännitäen.
Koulupsykiatri.
Tai no, se ei ollu ees paikalla, ku sille oli käyny joku sekaannus aikojen kanssa, joten elämäni ensimmäisen puhelinkonferenssin.
Istuttiin sielä porukoitten ja sossun kanssa ja psyka oli luurin toisessa päässä. Käytiin läpi tilanetta eli mikä olin sielä, mitkä mulla oli fiilikset ja miten koulu oli sujunu.
Ja tähän väliin voin sanoo, että mulla on ihan hyvä fiilis ja se on kokoa ajan paranemaan päin, joten älkää ressatko. Kouluki sujuu suunnilleen niinkun pitääkin.
Mutta takasin asiaan. Sovittiin kallonkutistajan kanssa, että mulla on kaks tarkkailukäyntiä ja sit katotaan jatkotoimenpiteitä jos niitä tarvitaan.
Ja mun on pakko todeta, että mun ennakkoluulot siihen ammattikuntaan on hälvenemässä. Ennen mua ärsytti niissä se, että niille maksetaan siitä et ne kiinnostuis jonkun huolista. Ja se kiinnostuskin olis sellasta, että ne istuu tuolissa ja nyökyttää päätään.
Toivottavasti toi koulun versio ei oo sellanen.