"Sää olit aina se vahvin meistä"

Kesäkuun 19.päivä yritin itsemurhaa. 

Ja kuten varmaan ootte huomannu en onnistunut. Luojan kiitos.

Tässä blogissa kerron mikä ajo mut siihen pisteeseen ja siitä miten oon toipunut ja jatkanut siitä eteenpäin.

Syyt

Oon ollu aina huono puhumaan asioista, jotka on vaivannu mua paljon. Esim. omista tunteistani, mulle se on aina ollu hirvee saavutus kun oon pystyny kertoon jollekulle siitä mitä tunnen. Ja kun tarpeeks kauan haudot kaikkia tunteita sisälläs, niin se alkaa kuluttaan sua.
Tää kaikki oikeestaan alko siitä, että aloin ottaan liikaa huolta kaikista muista. Otin huolta mun vanhempien jaksamisesta, koska meillä oli kallis remontti eli ne joutu painaan duunia tosi paljon. Mun isovelikään ei oikeestaan hirveesti helpottanu niitten taakkaa. Otin huolta mun pienemmistä sisaruksista, miten ne jaksaa ja meneeks niillä koulussa hyvin. Otin huolta mun kavereista. Otin huolta oikeestaan kaikista muista paitsi musta ittestäni. En välittäny siitä, että jaksanko mää itte vai en, muut oli etusijalla.
Tätä jatku tosi pitkään ja jatkuu osittain vieläkin. Pelkäsin kokoajan, että ihmiset hylkää mut ja otin asioita tosi henkilökohtasesti vaikka niitä ei olis tarkotettu sillä tavalla.
Sitten meiän yks läheinen perhetuttu kuoli. Hän hävisi taistelun syövälle. En ollu ikinä haudannu mulle oikeesti läheistä ihmistä ennen sitä, joten se jätti arvet, syvät arvet. Mulla oli vaikeuksia päästä siitä yli ja just kun olin päässy sen ohi karma iski taas. 

7.7.2012 oli mun elämäni yks surullisimmista päivistä. Mun yks parhaimmista kavereista kuoli auto-onnetomuudessa. Olin tuntenu sen niin pitkään kun muistan ja olin aina kattonu sitä ylöspäin. Se oli pienenä mulle se tyyppi, joka halusin olla ja sen poismeno oli jotain niin käsittämätöntä ja shokeeraavaa etten osaa kuvailla sitä kunnolla. Muistan vieläkin sen päivän niin hyvin. Valitettavasti.

Sen hautajaiset oli mun elämäni raskain kokemus. Ja se 100 metrin matka siitä siunauskappelista siihen haudalle oli mun elämäni pisin. Ei sen pelkästään sen takia, että katoin kun mun hyvää ystävää kannetaan hautaan, vaan sen takia että sinne hautaan laskettiin iso osa mun lapsuuttani. 

Siitä alko oikeestaan se kunnon alamäki. Masennuin. Koulu alko painaan päälle, mulle tuli burnoutti sen takia. Mutta kaikkein pahinta oli se tunne kun luulin olevani yksin. Mietin, joka ilta kun menin sänkyyn että jaksanko huomista. Jaksanko nousta taas siihen samaan paskamyrskyyn, joka mun nupin sisällä riehu. Jos on näin pimeessä paikassa niin ei nää niitä käsiä, jotka yrittää auttaa sua. Sää oot yksin siinä pimeessä, pelottavassa ja ahdistavassa huoneessa. Ja 19. Kesäkuuta mun henkinen selkäranka katkes.

Seuraukset

Kerroin tän kaiken ulkopuolisille ekan kerran heinäkuussa, riparilla. Mun leirinvetäjä teki musta lastensuojelu ilmotuksen ja infos mun porukoille. Ja sillon oikeestaan mun silmät aukes. Tajusin kuinka tyhmä olin ollu ja kuinka paljon ihmiset oikeesti välitti musta. Siihen asti olin yrittäny suojella mun porukoita lisästressiltä, mutta kun puhuin mun Äidin kanssa tajusin, että vanhemmat on sitä varten että niille kerrotaan jos huolettaa. Alan käymään koulupsykologilla syksyllä ja pidennän lukion neljään vuoteen, ettei se aiheuttais liikaa paineita. Kun on pohjalla on vaan yks suunta vai mitä?

Yks mun pitkäaikanen kaverin tuli halaan mua sen riparin jälkeen ja sano "Sää olit aina se vahvin meistä" Meinasin alkaa itkemään