Nyt kun mää kirjotan tätä, makaan sängyssäni pimeessä ja kuuntelen kun sade hakkaa mun huoneen ikkunaan. Se on rauhottava ääni, se muistuttaa mua monista asioista. Lapsuudesta mökillä, kun makasin aitassa ja kuuntelin samaa ääntä. Niistä lukemattomista kylmistä ja märistä öistä, jotka oon maannu laavussa keskellä mettää ja kuunnellu samaa ääntä. Se on kotoisa ääni.
Viime maanantaina kello 00.23 havahduin puoliunesta siihen, että mun kaveri lähetti mulle viestin ja kysy oonko mää hereillä. Vastasin, että nyt oon ainakin ja kysyin mitä sillä oli mielessä. Se vastas sanomalla olevansa paniikkissa, koska oli sortunut taas viiltelemään.
Havahduin sillä sekunnilla. Menin paniikkiin ja mietin ittekseni, että tää ei voi käydä mulle taas. Puhelimen toisessa päässä, oli mulle tärkee ihminen, joka vuosi verta. Yritin rauhotella sitä ja samalla yritin rauhotella itteeni. Hetken ajan päästä, kun me oltiin juteltu vähän aikaa, se sano mulle, että sain sen rauhottuun joka kuulemma ei oo hirveen helppoo ja moni ihminen ei oo sitä tehny. Se sai mut tuntemaan itteni arvokaalta.
Viime päivinä mulla on ollu tosi sekava olo. Koulun käynti on ollu vaikeeta, ja mulla on tosi ontto olo. Oon saanu itkukohtauksia ja mun huoneeni seinät ahdistaa koko ajan enemmän. Aamusin en halua ees kattoo peiliin, koska pelkään sitä mitä nään sieltä. Itteni. Mää alan pelkäämään itteeni.
Mutta mikään ei säikäyttäny mua enemmän, kun maanantai. Luulin, että menetän taas jonkun. Mää en ois kestäny sitä.
Maanantaina satoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti